Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Kivisalo Vilho .
Elävä muisto. 4
Источник:
Oma mua. № 46, 2024, с. 8
Kivisalo Vilho
Elävä muisto. 4
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Lahnajärvellä
Jo toisena iltapäivänä tietoakka oli šuatettu Lahnajärveh. Tultuo akka joi vain čäijyö, šyömäh ei ruvennun, šano, jotta myöhemmin, pitäy enšin lašta kaččuo.
Kaččo ta šano:
– Kyllä mie pahašta kivušta piäššän, vain toiset jiähäh.
Stahvein akan tietojen avulla piäsin ielläh elämäh.
Mari-čikko muisteli, jotta kyllä miun kera oli šeikkua:
– Konša katolla noušet ta pitäy kuččuo koko meččäpunktin miehet šuamah alaš. Konša šamanmoisen nellävuotisen pojan kera mänet meččäh, vaivut ta mättähällä uinahat. Kuuši tuntie piti joukolla eččie, löyvettih vain koirien avulla.
Šen jälkeh Marilla oli luja käšky: "Et jätä poikua yksinäh minnenä!"
Niin mie päivät veteliyvyin hänen peräššä.
Talot oli rakennettu kahta puolta jokie. Joven yli oli pantu šilta, jotta vois tukkie vetyä puolešta toiseh. Mari pesi ašteita joven rannašša. Päivällisen aikana huomasin, kuin työmiehet čukellettih šillalta jokeh. Konša Mari tuaš mäni ašteijen kera jovella, mie juoksin šillalla tai čukellin jokeh.
Mari huomasi vašta šilloin, kun virta vei hänen nenän ieššä mitä lienöy ripakkuo. Šamašša arvasi, jotta še on Vilhon paita.
‒ Lykkäsin kruškan, mitä pesin, ta hyppäsin jokeh, muisteli Mari. ‒ Hyvä, kun pieneštä šuaten melko hyvin uin. Šieppasin paijašta ta talutin rantah. Pelašti juuri še, jotta paita piti vejen pinnalla kuin kuplatuš. Aikuhisetki juoštih rantah. Hyvä, kun et kerinnyn vettä šiämykših šuaha.
Elämä jatku. Tosin kaikki kylläššyttih miun temppuih ta työnnettih miut Koštamukšeh ämmön hoitoh. Šinne ämmöllä avukši oli jätetty Nikolai ta Veera, nyt mieki tulin häiriččömäh. Koko ajan juokšentelin Nikolain peräššä. Huomenekšella šoutima Lammaššuarta kohti ta korolla heittimä ankkurin järveh. Miun onkivavan peräh šolmittih tuurikkarihmua ta šen herätyškellon rattahat, kun onkikoukkuja ei ollun. En ollun šiih tyytyväini ta mörmötin, jotta eihän mitänä puutu, kun ei ole minne matuo pistyä.
‒ Puuttuu, puuttuu. Kačo, kuin on kaunis, puuttuuhan uistimeh, vaikka hyvin kiiltäy, puuttuu šiunki oikeh. Issu vain hil’l’allah ta vuota, konša alkau nykie, rauhotti Nikolai, a iče pujotti onkeh šuuren kaštemavon, šylki šiih ta lykkäsi järveh.
‒ Mistäpä šie tuommosen šait? Miän tanhuon takuana noin šuurie matoja ei ole.
‒ Kävin Maksimanvuaralta kaivamah. Vuaran pojat tuotih Uhtuošta kešälomalta tulleššah, ajateltih, ruvetahko miän muašša elämäh ‒ eletäh.
Vielä šovan jälkeh vuaralta kaivoma kaštematoja. Talot oli poltettu, mavot šäilyttih.
Šaviniemen kohalla oli melko kaita ta ei oikein šyvä šalmi. Kolhosilaiset pantih šilta šalmen piäličči, kun nyt heinät piti vetyä joka šuunnašta Jyrkiläh, missä oli kolhosin navetta, tai Vuokkiniemeštä piti vetyä rahtie kylän kauppah.
Šillankorvašša, vuaran puolella, šeiso vanha Matti-šepän paja. Nyt šitä käytettih kolhosin pajana. Veeran kera juokšentelima šiltua myöten pajah. Meitä miellytti kaččuo, kuin šeppä takou rautapalašta kaikenmoisie tarpehie. Tykkäsimä pumpata nahkašäkillä ilmua, jotta ahošša hiilet paremmin palettais ta rutompah rauta tulis ruškiekši, vain kun kiät ei täytytty šauvah, ni šeppä šen alla vieretti šuuren pölkyn. Myö nousima šen pölkyn piällä ta nellällä kiällä pumppasima. Šeppä hymyilläh kaččo miän ahkerukših ta ičellähkö lienöy šano, jotta tuošša ne ollah Matti-šepän jälkiläiset. Kaččoma, kuin šeppä šieppuau šuurilla pihtimillä ruškien rauvan ahošta ta alkau kiirehešti šitä takuo. Ruškiet šäkenehet lenneltih ympäri pajua, kuin pikku linnut. Šepän šukunimi oli Šallini, vain nimie en nyt muissa.
Tuaš kerran kun juoksima pajua kohti, huomasima, kuin kakši mieštä kyynäšpäistä talutetah šeppyä Vuokkiniemeh päin. Šen jälkeh šeppyä enämpi emmä nähnyn, kato kuin niekla heinärukoh.
***
Kuhmošša hyvien tuttavien luona käyveššä mänimä Tupalan musejoh. Šiinä šäilytetäh Kuhmon enšieläjän torppua šillä mallilla, kuin oli alkujah rakennettu. Pirtin šiämi on šamua mallie, kuin miän karjalantaloissa. Miun L’uba-naini huomasi kannun.
‒ Tämä on kuin miän kannu, kyleššä šamanlaini šinini purjeh.
‒ Mitä hiän noin ihmettelöy? kyšy musejon hoitaja, kun ei ymmärtän venäjäkši.
Ingrit šano, jotta heilä koissa oli šamanmoini kannu.
‒ Voit olla, niitä karjalaiset kauppiehat tuotih tänne Venäjältä. Kuulin, jotta kun kuhmolaiset ruvettih rautua šulattamah, ni paikallisie opaštamah kučuttih muasterija Koštamukšešta.
Šanoin, jotta tiijän ainaki yhen niistä. Hiän oli miun tuaton ämmön tuatto Vatasen Akiman Matti. Missä Matti oli opaštun rautua šulattamah, ei jiänyn varmoja tietoja. Erähät šanottih, jotta hiän tuli Ruočista, toiset arveltih, jotta Venäjän tehtahilta pakeni. Häntä kučuttihki pieklokši Matiksi. Šilloin Karjalaššaki oli kaivokšie, minne lähetettih karjalaisie talonpoikie mutua noštamah.
Enšimmäisen pajan Matti pani Šillankorvašša, Leppäojan rannalla, juuri šen mainitun. Šiinä oli šulatettu enšimmäiset Koštamukšen rauvat, vain kun mutua lähellä oli vähä, ni Matti rakenti šuuremman pajan kešellä Rautašuota, kahen kilometrin piäššä Kylmäsenvuarašta Korpankih päin.
Šen ajan rautahommat oltih oikein jykiet. Muta piti noštua lapiemilla vakkoih, jotta liika vesi valuis, šiitä kantua pajah. Jotta šuaha rauta šulamah, piti šuaha hyvät hiilet. Šitä varoin kuattih koivuja ta poltettih niitä hiilikuopašša. Yksi mieš niissä töissä ei pärjännyn, vain kun Matilla ei ollun poikalapšie, ni hänen piti kuččuo kyläläisie apulaisiksi. Pappa muisteli, mitein hänen ämmö Jeli aina kiänti pakinan Matin šanoih:
‒ Kun oltais entiset voimat ta nykyset kokemukšet, ni šaisin mie rautua vähemmällä ta parempua.