Тексты
                                            
        
            Вернуться к списку
            
                    | редактировать | удалить | Создать новый
         
            | История изменений
            | Статистика            
            | ? Помощь            
        
        
        
            MIŠINA Ol’ga .
            Luonnon lapset
         
        
        
                
        
        
        
                
                
                
                
                
                
                
                 
            
Источник:
 
        Kipinä. № 2, 2025, с. 4-5
        
                
                Čomazet Vladimir Lukkonen
        
               
        
        
    
        
                
        
            
            
            
                    MIŠINA Ol’ga 
                
        Luonnon lapset
        
        
        карельский: ливвиковское наречие
                
Новописьменный ливвиковский
                
      
             Vova da Saša seizatuttihes: raududorogua myö hypittih varoit. Yksi oli mustu, toine harmai. "Eigo meijän varoit olla?" – tuli mieleh Voval, i häi rubei kaččomah lähembih puuloih, eččimäh varoloin pezii. Jongoi tävvet lehtet lepetettih puuloil, ga pezii ei nägynyh. "Tunduu, buite meijän ollah". 
 Šan’agi kačoi varoloih. Varoit ruattih omua ruaduo: harmai varoi hypähtäh špualal špualale – mustu jo on rinnal. Hyö n’okitah toine tostu, sen jälgeh harmai varoi alendau piädy – ottau n’oukkah midäliennöy špualoin välis i ozuttau sidä mustale varoile. 
 – Kačo vai! Harmai varoi poigastu opastau eččimäh syömisty. 
 – Minuu myö ei ole mustuvaroin poigaine: liijan suuri on. 
 – Etgo sinä duumaiče, ku net varoit ollah? kyzyy Šan’a: mollembil brihaččuloil tuli mieleh varoloin pezä, kudai nägyi omas ikkunas; i jogahistu muokkai kyzyndy: havvutt ihgo poigazet vilus pezäs, vai ei havvuttu? 
 Pruazniekan iel ku rubei panemah lundu, kaiken nedälin pezä oli lumen ual, a varoi istui pezäs. Lumen ual istui. 
 – Net juohtuttih mieleh, no liijan suuri on mustu varoi. Voval himoitti uskuo, ku varoi lumen ual kazvatti poigastu, ga uskuo oli vaigei; i häi rubei eččimäh, eigo lähäl nävy vardoiččijua varoidu: silloigi yksi istui pezäs, toine vardoičči. 
 – Pidäy tiijustua: ongo harmai varoi muamah, i kenbo on mustu varoi? Toizii linduloi täs ei nävy. 
 – Da, ei nävy, varoloi toizet linnut varatah. 
 Silloi brihačut yöl i päiväl kačottih varoloih päi. Yöt oldih valgiet, i pezä hyvin nägyi. Tuuli heilutteli koivuloi, koivu lekkui, a babaine kačoi pezäh päi i šupetti: "Vilus pezäzes linnut säristäh. Tule, keväine, lämmiä varusta." Avoi! Kui eletäh luonnon lapset! Iče myö sežo olemmo "luonnon lapset": puutui tirpua viluu da nälgiä; viizi lastu perehes oli, jäi vai kaksi, toizii vahnembien kel voinu otti – ei se unohtu nikonzu". 
 Varoit astuttih raududorogua myö. Harmai varoi löydi madozen, otti sen n’oukkah, ga andua mustale ei kiirehtä, a se hyppäilöy; riuhtailou madostu sežo – suau puoliškon da jo kiirehtäy ottua tostu puoliškuo, kuduadu harmai varoi ei ehtinyh lainata. Linnut jo n’okitah toine tostu, ved’ mavon puoliško on lyhyt, i sidä ei nävy, a lähetä ei sua: linduloi pöllätät. 
 – Midäbo nygöi sanot? 
 Voval jo pideli uskuo, ku harmai varoi on muamah, a mustu sen poigaine: se hyvin täs nägyi, i iče häi tiezi: jogahine suvaiččou omii lapsii, syöttäy da juottau, ga täs ollah linnut! "Eigo ehtinyh varoi syvvä madozen puoliškuo, vai sengi jätti poigah niškoi?" duumaičči Vova. 
 – Kačo vai! Poigaine iče löydi madozen. 
 Varoit kačahtettihes toine toizeh i syödih madozii. Poigaine punaldeli piädy i muaman luaduh rubei eččimäh uuttu madostu. Vihman jälles äijy maduo nouzi muale. 
 – On täs syömisty! Linduloin silmät parembi meijän silmii nähtäh, sanoi Vova. – Sinä toven olet sanonuh: ei n’okittu linnut toine tostu, muga vai ozuttihes. 
 Kuni Vova i Šan’a seizottih i kačottih varoloih, rubei kuulumah poujezdan tukutandu: tuk-tu-ruktus, tuk-tuk-tuk. Raududorogua myö juoksi juna. 
 Varoit hävittih, a Vova i Šan’a astuttih poikki raududorogas, kudai jagoi linnan kahtekse puolekse: vahnakse da nuorekse. Yksi oli vahnu ga oma, toine – nuori da čoma – sidä kaččomah hyö i lähtiettih.