Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Никитина Ирина.
Nuora, šakšet ta kenkä
Источник:
Oma mua. № 35, 2025, с. 7
Kiänti Maikki Remšujeva
Никитина Ирина
Nuora, šakšet ta kenkä
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Talon viereššä penkillä muattih pätkä vanhua nuorua, ruoštunuot šakšet ta revinnyt kenkä. Näytti šiltä, jotta esinehet meinattih viijä kuatopaikalla, ka mintäh lienöy ei viety šinne šuaten. Niinpä nämä raukat piätettih tuttavuštuo toini toisen kera – mitäpä muuta hyö ois voitu ruatua!
Enšimmäisenä pakinavuoron otti vanha kenkä:
‒ Kuvitelkua vain, missä lienöy miula on kakšoisveikko. Monta vuotta myö olima erottamattomat! Ta nyt, kaččuot vain, jouvumma kuolomah erikseh. Voi kuin nyt olis hyvä yštävän tuki! En ieš šuata laškie, kuin monta polkuo ta tietä myö kulkima yheššä.
‒ Elä šie kehtua! pöräsi nuora. – Šemmoista šattuu. Pitäy taissella omašta elämäštä. Ka mie voin šilma viihyttyä: konša lienöy mie roikuin pyykkinuorana puutarhašša, ta šielä, puutarhan čupušša, eläy šiun veikko. Häneh on issutettu kukkie kuin kukkapenkkih ta mualilla hänet on korisseltu kirkkahakši. Veikkoš on melko tyytyväini elämäštä! Voit männä hänen luokši ta valittua kohtaloštaš.
Vanha kenkä henkähti:
‒ Ei, eläkkäh jokahini omua loppuoh. Još veikkoni on tyytyväini, ni mitä varoin häntä harmittua. Nyt miula on rauhallisempi mieli.
Yhtäkkie keškušteluh liityttih šakšet:
‒ Pitältikö myö vielä rupiemma istumah tiälä? Tahottako tovella joutuo kuatopaikalla? Šieläki kutakuinki vois elyä, ka miut voijah lähettyä metallinkeräykšeh, kuumah šulatuškiukuah! En tosieh himottais šitä! Moušot meijän on aika lähtie matkah? A kun kelpuamma vielä kunne? Ta još ni kuolemma, ni kuolka ainaški yheššä!
Kenkä ta nuora šuoššuttih täh ehotukšeh.
Varovašti hyö laškeuvuttih muah: enšin roikku alaš nuora, šiitä še ojenti piätäh šakšilla, jotta hyö ei rikkauvuttais lankies’s’a, ta kenkä hyppäsi alaš iče – olihan še kenkä!
‒ Etehpäin, yštävät! karjahettih šakšet, ta toverit lähettih veräjän šuuntah.
Onnekši kenkänä ei nähnyn heitä eikä häirinnyn matkah lähtömäštä. Kenkänä ei voinun ni nakrua tätä kummallista juokkuo: ruoštunuot šakšet prinkaheltih ta vaivoin pisyttih tašapainošša, kenkä mäčkytteli ta hypähteli joka aškelella, ta vain vanha nuora vakavašti liukku peräššä, ka oli valmis lyyvvä jokahista, ken yrittäis kiušata šen yštävie.
Loppujen lopulta hyö piäštih vuarallisen paikan ohi ta tultih mečän laitah. Šielä yštävät tunnettih iččieh vapaina. Päiväni lämmitti heitä, hyö kuivettih ta melkein unohettih omašta kunnivoijäštä. Kaverit tahottih leikkie kuin lapšet, nakrua ta iloil’l’a hyväštä mieleštä. Kenkän ta šakšien välillä alko jalkapallopeli šiliellä kivellä. Nuora vähäsen murasi heitä, ka tovellah ičeki oli valmis yhtyö pelih.
Konša leikki väšytti, kenkä äkkie kyšy:
‒ Ka missäpä ollah šeikkailut? Eikö mitänä jännittävyä šatu meijän matalla?
‒ Kačo, elä houkuttele pahua! Eikö ole hyvä vain kulkie rauhašša ilman mitänä tapahtumie? höplötti nuora.
Šamašša heijän tiellä šattu ešte. Polulla oli vinnattu verkko, mi oli šekon penšahien välissä, ta šiinä piekšäyty viimesillä voimillah mi lienöy pieni, elävä palloni.
‒ Mi tuo on?! karjahettih yštävät yhteh iäneh.
Nuora toipu enšimmäisenä ta otti johon:
‒ No niin, šakšet, töih! Yrittäkkyä vapauttua vanki, ka varokkua, jotta että šatuta häntä!
Šakšet ymmärrettih ičeki, jotta vain hyö voijah auttua, ta alettih varovašti leikata verkkuo. Ka kohta tuli šelvä, jotta šakšet tuškin pärjätäh tämän tehtävän kera – liijan ruoštunuot ta tylčät hyö oltih.
‒ Mitä nyt? karjahti kenkä tuškasena.
Šamašša hyö kuultih hil’l’asie iänie:
– Tänne, meijän luo!
Kaverit kačottih ympärillä. Vierellä olijan penšahan alla veny kakši kivie, toini šuurempi, toini pienempi, ta juuri hyö kučuttihki yštävie.
‒ Myö voimma terottua šakšet, još hyö jouvutat meijän välih. Verkkoh puuttu meijän mielehini laulaja – peltočirkku, mi on niin monešti ilahuttan kaikkie lauluillah. Nyt hiän on anšašša, ta myö niin tahomma auttua!
Šakšet heti juoštih kivien luo, ta apulaiset ilosešti ruvettih terottamah heitä. Kohta šakšet oltih niin terävät, jotta varmašti voitais leikata vaikka rautalankua.
‒ Passipo! Nyt kiirehešti, moušot kerkiemmä pelaštua lintusen! karju nuora.
Šakšet alettih työn vakavašti ta tarkašti, kuin ni pitäy šakšien, vet heijän pitäy aina muistua turvallisuošta, jotta kenkänä ei šatattuis. Kenkä ta nuora šeurattih šakšien taitajie liikkehie. A šakšet ikäh kuin oltais aina pelaštan toisie anšoista! Hyö tarkoin liikkehin leikattih verkko yhä lähempänä pientä vankie. Ta konša piti vapauttua ševottunuot šiivet, ni šakšet alettih liikkuo vielä varovaisempi, jotta ei pistyä eikä šatattua kaunista laulajua.
Ta nyt lintu oli vapua! Ka mintähpä hiän ei lennä pois? Lintu istuutu kenkän ta nuoran välissä, ta kiitollisena kaččeli ympärilläh.
‒ Ei hiän vielä voi lentyä, čuhutti nuora. – Nyt on meijän vuoro auttua. Ka mitein?
‒ Pitäy luatie linnulla pešä, muitein hiän voipi kuolla, henkähti kenkä. – Ka mitein myö šen ošuamma?
‒ Työ kyllä šuatatta, šanottih šakšet. – Šiun šiämeššä, kenkä, luajimmaki pešän. Šiirry lähemmäkši puuta, tuon mättähän viereh. Ta šie, nuora, kiäriyvy pehmiekši pešäkši ta nouše kenkän šiämeh. Šielä on lämmin ta mukava. Mie heti leikkuan kuivua heinyä ta šammalta, jotta olis vielä pehmiempi.
Yštävät innoššuttih ta ruvettih rakentamah pešyä peltočirkulla. Še ruato ei keštän pitälti. Ka miellyttäykö še pešä linnulla?
Lintu istu mättähän luona, enšin leväten ta keräten voimie šeikkailujen jälkeh. Šiitä hiän alko tarkašti šeurata apulaisien toimintua. Konša kaikki oli valmis, lintu hyppäsi enšin kenkän laijalla ta šiitä valmissettuh pešäh.
– Niin hyvä koti! Ta šiinä on niin lämmin ta mukava olla! šano peltočirkku ta jäi elämäh šiih.
Yštävät niise oltih ilosie šiitä, jotta heijän šeikkailu loppu niin onnellisešti. Nyt hyö šuatih olla yheššä, ta lisäkši peltočirkku lauleli heilä. Šakšet šeisottih aina pešän viereššä kuin vartijat, jotta kenkänä ei vois kiušata heijän yštävie.
Näin tapahtu kerran vanhoilla esinehillä – ušo tahi elä!