Тексты

Kožmuz ol’ mecas.
Käskös-ki neciš
eliba kesken,
ühtes-ki eskai,
vepsläižed kanzad
nored i vanhad,
kus kuzine kuz’žom,
hongine hongžom,
habaine habžom,
koivuine koivžom,
suren jogen randal,
süvän järven rindal.
Äi ol’ tanhoid veres –
i kaikuččes pereh...
Ühtes kuti velled
tahoiš neniš eli
živatoid i mehid:
joges – vezi lehed,
mecas – marjut maged,
normel – heinut saged.
Taivhas tähthad vätas
eri mujuil sätes.
Kožmuz eli kaikes -
londuses i aigas.
Ani säsk-ki piču
ižandan ol’ iče.
Elosijan valič:
pu vai astiipalič,
eraz aidan pacaz
vai pertin üläräustaz.
Kaiktä veslas pajat’
säsken armhid pajoid.
Magadat vai ištut,
vizäidab se mištta
teile ani korvha,
kuti ani torvhe.

^{JOUDAJAN SÄSKEN PAJO}

– Minä säsk olen vanh,
minun nena om vahv.
Suugaižed pit’käd,
ani kut lipkal,
jougaižed hoikad,
no lujas boikad:
minä veren jon,
minä kaikid sön,
mužikad i akad
sön ka ani čakaks.
Hebo mindai varaidab,
ku kärzal minä kargaidan.
Zz-zz-zz
***
Elontahoiš neniš
tundui ižand nimiš:
Mark tanhan pani,
Markuntanh mäni,
Vaks tanhan pani,
Vaksantanh mäni,
Vir tanhan pani,
Virantanh mäni...
Sireti – tanhad
uded i vanhad.
Kujod – pidust’ joged,
segoib vaiše soged.

Viran posad kazvoi,
sijad ani läznas:
joges kala vändab,
tariž vaiše mända,
verkoid järvhe tacta,
homencel kacta:
ahvenid, haugid,
madehid, särgid,
säunhid i kuhid,
eskai ani lohid
verkos oli töuden,
kantta-ki ol’ löumein.

Mec, kivi, vezi
da läm’ kodilezi
eläjil oli.
Leibäd-ki voili
praznikaks söda.
Kuspäi voiž otta
äi magukast leibäd?
Ved’ mad-se i eilend!
Mad oli vähä:
kived da ahav –
posadas ümbri.
Mec kaiken ümbärz’.

Pidi äi rata,
miše voiž kaita
posadan elod.
Sikš-se sid’ eli
ühthine sido,
ei olend ridoid.
Eläjad mecal –
armahal necil –
pakit’he mahut,
miše voiž tanhut
leta da panda
i mectamha mända.

Mec heile andoi
erasid mändoid,
miččid voiž poltta,
sid’ ižandoin olda.
Čaptihe kaskid,
surid-ki askei:
kogoihe mecan
kerat’he necen,
polttihe holes:
puhtaz ma oliž
rahvhale sal’heks:
elon täht – kal’heks.

Miše villäd aitas
voiži tal’veks kaita,
pidi rata äjan, -
kogonaižen päivän.
Pidi mad sid’ küntta,
ištutesid kütkta,
rohlenzoitta mahtol,
miše toiži mahut
satusen-ki hüvän,
miše täuduiž jüvid
kanzan tähte tal’veks,
viluks aigaks kaikeks.

Ku oliž toivon mödhe
kaik tehtud-ki aigvodhe,
ka oli küläs puheg:
tarbiž ani suhu
semnine panda,
a sid’ jo tarbiž sanuda:
– Hüppi, hüppi tehutme,
hüppi, hüppi kangastme,
nižun jüvän vauktutte,
kagran jüvän sanktutte,
ozran jüvän surtte,
rugižjüvän pitte!

Sad täs ei cvetind,
küpsta ei ehtind,
no rugišt sid’ kazvoi,
i nižud, i kagrad...
Hot’ ei tond-ki nižu
aitoihe ližad,
no semeta voili.
Ved’ nižuleib toili
tal’vaigal magud:
tal’vtullei raigub
i irdaižel vilu,
a kodiš om ilod.

Änes siš tuhon
leibän ol’ duhud,
i vessel ol’ lujas,
hot’ ulaiži kujos.
Sikš ehthasai kaskel −
väzund-ki laske −
radoiba rahvast.
A tal’vel ka kauhas
jodihe olut.
Se paremba romud
– ku rugihes hüväs −
ka lugihe küläs.

A lapsile iloks
nagriž ol’ siloi.
Nagrhid pand’he päčhe,
a sid’ jo kodilačhu.
Terveh söm se oli,
eloväged toili...
Mugoižid radoid
küläkanz radoi.
Mecas i pöudos
azjoid heil löudnus
oc higos tehta
ehthasai ehtta.