Тексты

Pidi matkaha mända verhile,
vaiše knäz’-se rigehtind ei.
Knäzin südäimen oti kerdale
neižne vepsläine, anast’, vei.
Ištub laučal knäz’, ei i likahta,
kuti kuinu om suhu kel’,
sid’ jo lopuks hän väges virkahti:
– Lujas hüvä om londuz teil.
Eci mahtod hän tartta vaiheze:
– Puhtaz kaiktäna, pertiš läm.
Hüviš meliš mä tulin tanhaze...
Sanui necen i pästi pän.

– Viroi-vepsläine, anda mehele
tütär sinun, hänt abidi en.
Hol’t mä pidäškan, male verhale
ku hän tahtoib, ka käzil ven.
– Knäz’, ved’ tütär ei ole bobaine,
miččen kädes om pidäda taht,
neižne čoma om, kacu kobaidab
kuti kudmaine, kaik hänes maht.
Sinä el’gendad: Tal’oi-marjaine –
paremb sišpäi, mi minai om.
Čoma modol, kut minun Airaine,
vaiše vauktaine, kuti tom’.

– Viroi, sanuda voin mä tozišti,
tegen sajan mä hänen täht,
sanuin kerdan i sanun kahtišti,
midä minai om – hänen näht!
– Minä vastust en anda sinule,
tütär – valdakaz, pätab hän,
om-ik ozaine tulnu hänele,
vai se ümbärdusehe män’.
Tal’oi tuli, a sil’mäd kündališ:
– Tatam, varastin ozad hätk,
löuta sidä nikut ei uddainus,
knäz’ om parahim minun täht.

Kerdan Raštvoiden gadaim kartoihe,
kacuim zirkloho, nägin mä:
bajar’ hardjoikaz pindal painoihe,
zirklos uzorad, kuti jä.
Gadaim täl vodel tesar-čogaižes,
keng lend’ edahaks tal’ven öl.
Tesar ozuti matkan korjaižes,
čududelust ol’ äjan völ.
Knäz’ om langenu minei hengehe,
ka i südäimes eläb hän,
minun dumad kaik hänhe lendihe,
knäzin taga mä mehele män.

Vaiše tahtožin meiden veroidme
sajan vedäda, ku se voi.
Jäl’ges ajan mä kaiked Venädme,
kuspäi tulleihut knäzin toi.
Tahtoin sanuda voikuid vepsläižid,
ved’ mä edahaks ani män.
Pühäkodiš mä tahtoin ehtal’žen
seišta tünüdes, ehtha jän.
Tuli Tal’aine tatan edehe,
maman edehe kumarz’ pän,
vepsän kaikušti keles pidihe,
čomal änüdel voiki hän.

^{TAL’OIN SAIVOIK}

– Voi sä, sula söteihut,
voi sä, kalliž kandjoihut,
ičein korttas kodižespäi minä män,
lämäs lämbitesudes,
kus ol’ minun kodihut,
holetomas elospäi,
teita nügüd’ jän.
Sädimoi i ladimoi,
pörun ičein pertištme
jäl’gmäižen jo pordoižen mä,
voib olda, täs,
kablukaižil kopsutan
lagedad me lavaštme,
a südäimut-se neidižen
om jo kuti jäs.
Sula sinä söteihut, sinä,
kalliž kandjoihut,
sanugat-ške, sulaižed,
eläškan-se kut?
A, voib olda, kukkuškab
homendesel kägoihut,
sanub minei hahkaine, midä tuleb ut.
Minei neičukaižele
ei jo rišt vol’uidasoi,
tuli minun jäl’gmäine neidižeht.
Ei jo rišt krasuidasoi,
ei jo rišt l’ubuidasoi,
källiž, käbed krasaine lanksi, kuti leht.
Sulad tö podružnikad,
meiden neidiželoine
i minä, nor’ i holetoi, teiden muštho jän.
Minä, neižne abutoi,
norikaine, glupeine –
tundmatomha randaižehe nügüd’ män.
Sido en mä kasašt-se
käbedoihe sädoihe säte
Kus om käbed krasaine?
holetoman eloižen verhile
rustaižel da lentaižel, enamb en.
Necil sulal ehtaižel mä ven.

Pimedad da ehtaižed,
kudmatomad öhuded
Anastadas krasaižen, voi sä gor’asur’!
Kuna jätta krasaine? Vellil – meled lühüdad,
kadotaba velližed,
konz tuleb lebukur.
Andan, jätan krasaižen
kal’hembale neiččele,
krasuigaha, čomitagha, ladigaha hän.
Unohtab i kadotab
praznikoile enččile,
konz tuleb praznikehtale lämän kezasän.
Jätan krasan ičelein,
panen pähä cvetuižen,
cvetuine se rusttaine minei kožu ei.
Pakuižišpäi kasaižiš minun rusttan lentaižen
edembahko edembad vilu tullei vei.

Kibištoitan kibuzid,
holetoitan holuzid,
mänen sured gor’aižed, raukaine, mä sid’,
kibedoil da kündluzil
katan minun voduzid,
holetoman aiganke rattenu om nit’.
Kandjoihudem, abuta
sinun rot’t’ud jüväle,
pane vauged vaudaine, kuna sinä maht,
oiktan nižan alle-ške,
sinna, nižan süväle,
ala anda vargastada,
kelle taht.
Jäl’gmäižes jo aigaižes,
neciš sulas kerdaižes
vol’uime, krasuime tijal lopus mä,
kävun tazod lavaštme
tatan-maman pezaižes,
pigai ilma kodita mä norikaine jän.

Verhas vilus randaižes
lujas kinktad aidaižed,
verajad ed avaida,
ed mäne kuna taht.
Surduškatas käduded, väzuškatas hardjoižed,
šuštuškatas jaugaižed, jüged – minun täht.
Norikaine vödmaine, vägetomad käduded
jügedoihe radoihe harjenugoi ei.
Tedmatomad holuded,
tundmatomad vaihuded
paindas lujas hengehe, väzutadas meid.
Verhal vilul randaižel
pit’kiš radon pordoižiš
sanoid minun holuziš kundleškandeb ken?
Žalleitas-se kenele,
papahtadas azjoižiš,
kibuiš vaihid kenele mä norikaine ven?
Lendab libed lindoihut,
kukkub käbed kägoihut,
ištuse se oksale ani minun päl,
tob se kodin vestižid,
muštho tuleb päivoihut,
mitte kodirandaižes
paštab lämäl säl.
Mä sädimoi i ladimoi,
nügüd’ korttas kodišpäi,
tatan vestatesudespäi norikaine män.
Toivoid henges pidäškan,
miše armhan kädespäi
tuleb elo ozakaz, valdakaz i läm.
Prosti, kalliž randaine,
prosti, sel’ged jogine,
lähten minä mehele, en eläškande täs.
No kandjoihuden pezaine
i kazvatajan kodine
kaičesoiš hengudes, ani südänt läz.

***
Ičez voikun sid’ lopi Tal’aine,
kündled pühkälzi letes pän.
– Kus knäz’-se om, kudamb vol’aižen
anast’ neidižel, kusak hän?
Knäzin polehe Tal’oi kacuhti,
rigol joksi knäz’ hänennoks.
– Tal’oi, Tal’aine, tariž nacceida,
meiden cvetiškab ozan oks.
Völ-ki enamba sindai armastan,
hot’ i el’gendand voikud en.
Sula, čomaine, nügüd’ kabrastan,
sindai kodihe käzil ven.

Vepsänkeližed sanad – hengedme,
čoma om teiden rodun kel’.
Ani käbedas sanad lendiba,
sinus olin mä korktad mel’t.
Olet, vepsläižed, tö kaks’keližed,
necen el’genzin hüvin täs.
Toivon – edemba hätkemb eliži
Vesin melevuz’ teiden päs.
Muga lopihe knäzin matkaine
vepsän korbehe nece sid’.
Muga kazvaškanz’ hoikut langaine,
miččes aigalaz vahven’ nit’...