Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| Статистика
| ? Помощь
Kol’ada Natalja.
Lilija Ugr’umova: Lotjalla šynnytty
Источник:
Oma mua. № 23, 2026, с. 6
Kol’ada Natalja
Lilija Ugr’umova: Lotjalla šynnytty
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Lilija Vasiljevnalla on 85 vuotta, ka konša pakajat hänen kera, ni šiih on vaikie uškuo. Tuntuu, jotta aika ei halliče hänen piällä. Naisen muississa hyvin šäilyttih loittosen šotilašlapšuon hetket, nuapurien nävöt ta še, mimmoni maku oli ruisleivällä, kumpani pelašti hänen elämyä.
Lilija Ugr’umovan elämä, kuin ni toisien šotalapšien, on oša meččien ta järvien kešen hävinnyijen kylien istorijua.
– Mie olen šyntyn konša šota alko, vuotena 1941, alko omua kertomušta miun pakinakaveri.
Naisen šynnyntätovissukšešša šyntymäpaikakši on pantu Belomorskin piirin Suhoje-kylä. Onnakko vaštašyntynyön lapšen kätkyönä ei ollun lämmin pirtti, ka kylmä lotja. Lilijan vanhemmat Anna Dmitrijevna Vikman (še oli hänen enšimmäisen miehen šukunimi) ta Vasilii Avgustovič kašvatettih šuurta perehtä. Lilija Vasiljevna tarkkah ei muissa, kuin monta lašta pereheššä oli – kuuši tahi šeiččemen. Pereh evakoitih omašta Repol’ašta. Hyö vuotettih vaunuja, jotta niillä lähtie Siperih – juuri šielä enšimmäistä kertua kuulu pienen Lil’an iäni.
Muamolla oli vaikie: nälän ta huolien tähen hänellä ei ollun maituo. Lašta pelaššettih, kuin ni toisie platenččoja šota-aikana, mitein vain voitih.
– Ämmöt otettih muššan leivän palani, pantih še kankahan palaseh ta annettih miula imettäväkši. Muamo kerto, jotta mie mäklytin vähäsen, vakauvuin ta šiitä uinosin, šanelou Lilija Vasiljevna.
Lapšiajašta hänen muississa on harvoja, ka kirkkahie muisselmie. Hyö elettih Siperissä talošša, mi šijottu mäjellä. Šamoin šielä eli Iro-täti ta hänen pereh niise Repol’ašta päin šekä toiset evakkoh lähettänyöt – še oli tovellini parakki.
Naini muistau, kuin ahtahašša pirtissä hyö elettih ta vielä šitä, jotta hiän läsi epätavallista rodimčik-tautie. Tauvin kiinitykšet oli kolme kertua päiväššä. Liäkärijä ei ollun ta muamo kučču tietäjän ämmön. Še kuiskutti mitä lienöy, opašti, mitä ruatua ta tauti piäšti. Šen jälkeh tyttö ei kovin läsin.
Onnakko kaikista lujemmin Lilija Vasiljevnal muistau, mimmoset lapšilla oltih jalat. Pal’l’ašjalkani lapšuš jätti omie jälkie: ihošša oli rakoja, vejen ta lijan takie iho oli karmie ta kova.
– Juoksima kouluh pal’l’ahin jaloin. Ne oltih niin rumat, jotta "variksen jaloiksi" šanottih, kynšinahkoissa kaikki oltih, kertou naini.
Vuotena 1946 pereh myöšty Repol’an šeutuh. Hyö elettih 85. kilometrin pos’olkašša (še on puolešša matašša Rukajärveštä Tiikših), šiitä tyttö šeiččemen vuotta opaštu Tiikšin internatissa.
Naini hyvin muistau ruavon tuntija, kumpaset nyt tahotah myöššyttyä kouluih.
– Myö luatima kašvihuonehie, kaivoma niissä muata, kuormasima lantua. Meijät pakotettih ruatamah, muistelou Lilija Vasiljevna ta lisyäy:
– Koissa niise ei šuanun istuo kiät rississä, piti varuštua heinyä, kalaštua, poimie marjoja.
Kahekšan luokkua lopetettuo Lil’a läksi opaštumah myöjäkši Petroskoih. Konša neiččyöllä täyty 18 vuotta, hiän jo šeiso kassalla Tiikšin kaupašša, a šiitä kohtalo vei hänet Jemeljanovkah – šuureh pos’olkah, missä oli šotilašošašto, klubi ta vilkaš elämä. Šielä klubissa hiän tapasiki tulijan miehen – Viktor Aleksandrovič Ugr’umovin.
Piäasie, kummaista Lilija Vasiljevna opaštu, on ahkera ruato.
– Elämäššä pitäy äijän ruatua, šanelou hiän. – Šekä kunnivoittua vanhempie. Nykyjäh vanhemmat voijah makšua opaššukšešta, a lapšet ei tahota opaštuo. Meijän aikana šemmoista ei ollun. Kolme lašta piti kašvattua ilman mimmoistakana apuo, mitänä rahua ei annettu. Meilä oli lehmä, potakkua issuttima – näin ni elimä.
Täh šuaten Lilija Ugr’umova muistau hyvin vanhoja tovellisie karjalaisie reseptijä.
– Nyt piiraita paissetah marjan kera ta šanotah niitä kalitoiksi, a meilä ennein niitä vain potakan ta prossan kera sriäpittih. Marjan kera šankit oltih.
Šamoin muistih jäi, kuin muamo paisto leipyä venäläiseššä kiukuašša, kuin ilman šokerie šäilytettih hilluo talvekši ta kuin valmissettih kapakalua.
Nyt Lilija Vasiljevna kiinnoššukšella kaččelou projektiloih, kumpasien avulla šäilytetäh Repol’an volostin nykyjäh olijien ta hylättyjen kylien istorijua. Hiän ičeki on valmis kertuo, mitä tietäy, esimerkiksi, kuin lapšienkojissa Karhušillan takana piettih kešukontieta, kumpani joi čäijyö lapšien kera, tahi mitein oikein poikkoi poštinkantajanaini aštumalla kävi antamah poštie Repol’ašta Jemeljanovkah.
Kyšymykšeh, oliko hänellä hellänimi lapšuošša, Lilija Vasiljevna šanou vain: "Milma omalla nimellä kučuttih". Täštä vaštaukšešta šuamma tietyä, jotta naini pieneštä šuaten ei tarvinnun kekšittyjä nimijä, hiän tiesi oman nimen ta arvon – šovan lapši, kumpani kešti kylmän ta nälän, kumpani kašvatti ta opašti lapšet piäasiella – ruatua ta aina jiähä ihmisekši.
