Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Varraskuuričču

Корпус: младописьменный подкорпус

Младописьменный ливвиковский, тексты для детей

Источник: Ivan Kudel’nikov, Oma mua. № 42, (2018), с. 11

Varraskuuričču
(карельский: ливвиковское наречие)

Seiččievuodizennu minä lähtin školah. Olin ylen varačču da hil’l’aine. Opastuin kudakui.
Enzipäivis minul kadoi kumi. Se oli puuttunuh rinnal istujan Man’a-tyttözen laukkah. Konzu toizet lapset tiijustettih sen, hyö ruvettih riezittämäh Man’ua. Hyö kirruttih:
Varraskuuričču!
Varraskuuričču!
Man’a ruskeni, ruskeni dai pačkahtih itkuh. Kyynälien keskes sanoi, što kumi petties puutui hänen sumkah.
Minul rodih žiäli Man’ua, rubein kieldämäh toizii lapsii:
Heittäkkiä riezitändy!

A ičele juohtui mieleh, kui minägi kerran odva en puuttunuh varraskuuričakse.
Ennevahnas meijän hierus ylen äijäl varattih varraskuuriččuriäzitändiä. Onnuako konzu olet pieni lapsi da sinul ei ole sidä, midä on toizil lapsil, a sinul himoittau kuitahto suaha moine vešši, sit tulou mieleh, eigo sua näpätä sen toizes talois. Lapsen mieles se ei ole suuri riähky, sendäh ku eihäi sinuu nähtä. Moine kummu oli minunkegi.
Toizen taloin brihaččuzel Mit’a Mitrofanoval oli tuataspäi jiännyh lyhytvardehine labjaine. Mit’a sil kaivoi keväizil ojazii da työndeli virdua myö piendy, kuuzen kojas luajittuu venehytty. Myö, toizet lapset, vai kačoimmo. Oli meilegi labjat, ga niis oldih pitkät varretpaha oli kaivua. En tiijä, kui tuli minule mieleh ajatus varrastua dovarišal tämä labjaine.
Konzu pimeni, minä hil’l’akkazin menin toizen taloilluo, lövvin labjazen (vie päiväl minä primietin, kus Mit’a sidä pidäy), liččain rindua vaste dai ravieh juoksin kodih. Čökkäin labjazen pordahien alle da ajattelen, kui huomei rubien kaivamah ojastu pienel labjazel.
Huondeksel muamo rubei pyhkimäh pordahii dai sen labjazen dogadi. Tuli pertih da rubei kyzelemäh, kuspäi tämä labjaine joudui pordahien alle? Toizet lapset (meidy oli yheksä hengie) oldih vaikkani, sendäh ku hyö nimidä ei tietty. Minul pidi kai sanuo.
Muamo ei nivouse čakannuh minuu. Häi andoi labjazen minule kädeh da käski kerras vediä sen järilleh sinne, kus olin ottanuh. Vie muamo käski sanuo Mit’an vahnembile, što enämbi nikonzu minä en rubie nimidä toizis talolois ottamah kyzymättäh, da vie kyzyö prošken’n’ua. “Ethäi sinä tahto olla varraskuuričannu”, sanoi muamo.
Käin Mitrofanovielluo. Mit’an vahnembat muhahtettihes da sanottih: “Van’a et tahto olla varrastajannu.”
Kogo ijäkse jäi minule piäh mieli, ku nikonzu minuh näh ei sanota, ku astuu varraskuuričču.
Man’an kel yhtes seiččie vuottu käimmö školah. Händygi ni kerdua enämbiä ei sanottu varraskuuričakse.
Enne vahnembat da lapset hyvin mustettih: varrastus on pahin riähky. Žiäli on, ku sen unohtettih nygöi.