Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Nikitina L'ubov'.
Mies hevol selläs
Источник:
Oma mua. № 48, 2024, с. 10
Nikitina L'ubov'
Mies hevol selläs
карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Oli heinykuun keskipäivän selgei siä. Päiväine pastoi koin ikkunoih, sen periä meijän perti oli vie valgiembi. Vienozes tuules läikyi da läpetti järven pindu.
Koin pihas pehmies nurmikos vierettelih susiedan reppikaži, se ei kehtannuh ni kärbäzii ajella, muite vai kačoi. "Pidäy panna zanavieskat salbah, – juohtui minul mieleh, eiga illal talois roih ylen räkki!".
Ks’uša da Jegor istuttih pertin vilul lattiel telefonat käzis, hyö mollei mielis oldih kustah muijal. "Lapset, terväh rubiemmo syömäh! Ks’uša da Jegor, hos tuozitto laukkastu murginal!" – käskin lapsii. Ks’uša pani telefonan da lähti pihal. Pikoikodvazen peräs häi jo tuli järilleh pertih da ihastuksis sanoi meile: "Buabo! Jegor! Tulgua teriämbä tänne, meijän pihas on hebo!". "Midä tyttö uneksinnou! – duumaičin minä, a Jegor iäneh sanoi: "En usko! Narekohäi sanot! Miksebo kielastelet?". "Ga sit meijän roih mennä kaččomah!" – sanoin minä Jegoral. Häi laškasti nouzi, da mugai telefon käis lähti pertispäi pihal.
Ehtin vai avata veriän verandal dai kerras minul käzih heityi hevon turbu. Hebo kačoi minuh suuril hyvil silmil. Hebo oli tobju, sen silei vallettavan ruskei nahku oli kui šulkuine. Hebo taputteli buite valgielois kengäzis olijoi jalgazii da lekutteli korvii, min periä turbei kullankarvaine harju liikahtelih da läpetti päivypastos. Hevon selläs istui mies žokejan tozisovis. Mustu šulkuine paidu, kasku piäs da korgiet nahkukengät – kai ammattiruutat oldih pruazniekan arvohizet.
"Suaugo hevostu silittiä? Eigo pure? Suaugo hevostu gostittua?" – kiistah kyzeltih lapset. "Enne kaikkie suas luadie tervehtys!" – sanoin minä lapsil da nostin silmät mieheh: "Terveh, Iivan!". "Теrveh!", muhahtih mies da jatkoi: "Tämä ei ole heboine, tämä on uveh, sen nimi on Romantiekku! Paras syömine sil on niityl kazvai vihrei libo vaste kuivattu tuoreh heiny".
Tiezin, ku hebo on Konoin hieruspäi, sinne Heččulaspäi on kaksi kilometrii välii. Romantik on ainavo hebo, kudai yhtes lähihieruloin eläjienke ruadau kyläruadoloi.
"Mustatgo, Iivan, mi äijy oli hebuo kyläs, konzu myö olimmo pienet?" – kyzyin minä miesty. "Ga taki mustan! Dai sen kohtan mustan, kus oli heboloin kon’ušši!".
Iivan sanoi lapsil: "Tiijättögo, ken silloi ruadoi heboloin kaččojannu?". "Kentah diädö", kerras vastai Jegor. Myö rubeimmo nagramah, sit Iivan jatkoi: "Sen diädän nimi oli – Mičurinan Iivan-diädö". Ks’uša kačahtih minuh da kyzyi: "Mičurinan? Meijän rodn’ugo oli?" Minä vastain: "Tiettäväine, oli, häi oli minun died’oi, teijän pra-pradied’oi!" – vastain minä.
Lapset vie kodvan oldih Romantiekan rinnal, opittih gostittua sidä leiväl, a Iivan musteli omua lapsusaigua da saneli nuoril, kui hyö brihaččuloinke suvaittih ajella hevon selläs, kui talvel peldoloi myö käydih tuomah heiniä hevosriel. Iivan pagizi karjalakse, minä kuundelin da mielis siirryin sih aigah, konzu kylä oli suuri, ulgonpäi taloloin ikkunoin alle kuivamas riputtih verkot da huonuksis nenäh tuli heinän da šipainiekoin duuhu... Hevol kynnettih peldoloi, viettih heiniä fermal da maidobitonoi toizih kylih. Heboloil dai kolhozan rahvahal ruaduo oli kylläl.
"Läkkä meijällyö murginal!" – kučuin minä Iivanua. "Passibo! Eule aigua! Ruaduo on äijy!" – vastai račastai da kiinitti ohjakset. Romantik kodvazen vie taputtelih, kuni kiändyi, sit heilahutti meile händiä da lähti astumah pihaspäi. Sit mies hevon selläs vieldi ohjaksii da hebo kebjiesti lähti juoksemah.
Kačoin kodvan heijän jälgeh, kai ylbevys nouzi ryndähäh: mi on hyvä, ku on vie nengomua miesty, mittuine on Ivan Kirillov, ket mustetah omien tuattoloin da died’oloin eloksentavat!
Ivan Vasiljevič Kirillov, Priäžän rajonan Konoin hierun mies, nygöi eläy Petroskoil, ga ei hylgiä omua roindukyliä. Hänen kois kai on endizelleh, kui oli jogahizes putillizes karjalazes talois: kymmeniäine lammastu, on kanua dai hanhie, koza, hebo. Ivan Vasiljevič kazvattau kartohkua dai heiniä žiivatoil, kalastau dai kävyy ohotal. Ga kaikis suurin on se, ku häi on tozikarjalaine mies – hyväntahtoine, pagizii, luja da ruadai!