ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | Создать новый | История изменений | Статистика | ? Помощь

MIŠINA Ol’ga . Luonnon lapset

MIŠINA Ol’ga

Luonnon lapset

карельский: ливвиковское наречие
Новописьменный ливвиковский
Vova da Saša seizatuttihes: raududorogua myö hypittih varoit. Yksi oli mustu, toine harmai. "Eigo meijän varoit olla?" tuli mieleh Voval, i häi rubei kaččomah lähembih puuloih, eččimäh varoloin pezii. Jongoi tävvet lehtet lepetettih puuloil, ga pezii ei nägynyh. "Tunduu, buite meijän ollah".
Šan’agi kačoi varoloih. Varoit ruattih omua ruaduo: harmai varoi hypähtäh špualal špualalemustu jo on rinnal. Hyö n’okitah toine tostu, sen jälgeh harmai varoi alendau piädyottau n’oukkah midäliennöy špualoin välis i ozuttau sidä mustale varoile.
Kačo vai! Harmai varoi poigastu opastau eččimäh syömisty.
Minuu myö ei ole mustuvaroin poigaine: liijan suuri on.
Etgo sinä duumaiče, ku net varoit ollah? kyzyy Šan’a: mollembil brihaččuloil tuli mieleh varoloin pezä, kudai nägyi omas ikkunas; i jogahistu muokkai kyzyndy: havvutt ihgo poigazet vilus pezäs, vai ei havvuttu?
Pruazniekan iel ku rubei panemah lundu, kaiken nedälin pezä oli lumen ual, a varoi istui pezäs. Lumen ual istui.
Net juohtuttih mieleh, no liijan suuri on mustu varoi. Voval himoitti uskuo, ku varoi lumen ual kazvatti poigastu, ga uskuo oli vaigei; i häi rubei eččimäh, eigo lähäl nävy vardoiččijua varoidu: silloigi yksi istui pezäs, toine vardoičči.
Pidäy tiijustua: ongo harmai varoi muamah, i kenbo on mustu varoi? Toizii linduloi täs ei nävy.
Da, ei nävy, varoloi toizet linnut varatah.
Silloi brihačut yöl i päiväl kačottih varoloih päi. Yöt oldih valgiet, i pezä hyvin nägyi. Tuuli heilutteli koivuloi, koivu lekkui, a babaine kačoi pezäh päi i šupetti: "Vilus pezäzes linnut säristäh. Tule, keväine, lämmiä varusta." Avoi! Kui eletäh luonnon lapset! Iče myö sežo olemmo "luonnon lapset": puutui tirpua viluu da nälgiä; viizi lastu perehes oli, jäi vai kaksi, toizii vahnembien kel voinu ottiei se unohtu nikonzu".
Varoit astuttih raududorogua myö. Harmai varoi löydi madozen, otti sen n’oukkah, ga andua mustale ei kiirehtä, a se hyppäilöy; riuhtailou madostu sežosuau puoliškon da jo kiirehtäy ottua tostu puoliškuo, kuduadu harmai varoi ei ehtinyh lainata. Linnut jo n’okitah toine tostu, ved’ mavon puoliško on lyhyt, i sidä ei nävy, a lähetä ei sua: linduloi pöllätät.
Midäbo nygöi sanot?
Voval jo pideli uskuo, ku harmai varoi on muamah, a mustu sen poigaine: se hyvin täs nägyi, i iče häi tiezi: jogahine suvaiččou omii lapsii, syöttäy da juottau, ga täs ollah linnut! "Eigo ehtinyh varoi syvvä madozen puoliškuo, vai sengi jätti poigah niškoi?" duumaičči Vova.
Kačo vai! Poigaine iče löydi madozen.
Varoit kačahtettihes toine toizeh i syödih madozii. Poigaine punaldeli piädy i muaman luaduh rubei eččimäh uuttu madostu. Vihman jälles äijy maduo nouzi muale.
On täs syömisty! Linduloin silmät parembi meijän silmii nähtäh, sanoi Vova. Sinä toven olet sanonuh: ei n’okittu linnut toine tostu, muga vai ozuttihes.
Kuni Vova i Šan’a seizottih i kačottih varoloih, rubei kuulumah poujezdan tukutandu: tuk-tu-ruktus, tuk-tuk-tuk. Raududorogua myö juoksi juna.
Varoit hävittih, a Vova i Šan’a astuttih poikki raududorogas, kudai jagoi linnan kahtekse puolekse: vahnakse da nuorekse. Yksi oli vahnu ga oma, toinenuori da čomasidä kaččomah hyö i lähtiettih.