Тексты
Вернуться к списку
| редактировать | удалить | Создать новый
| История изменений
| Статистика
| ? Помощь
Dablijeva- Zabirunova Tamara .
Hillo ta Karpalo
жанр: сказка
Источник:
Oma mua. № 13, 2025, с. 7
Dablijeva- Zabirunova Tamara
Hillo ta Karpalo
карельский: собственно карельское наречие
Новописьменный севернокарельский
Še tapahtu oikein ammuin. Niinä aikoina ihmiset ta luonnon haltiet elettih šamašša muailmašša. Ihmiset jo ei muisseta, ka järvien uallot ta Karjalan kivet kerrotah šiitä. Erähältä kiveltä mie kuulinki tämän šuarnan.
Eli ennein kakši čikkuo – Mua ta Šuo. Hyö elettih šovušša ta ilošša. Mua ompeli niittykukista ta kašviloista mekkoja ta muita vuatteita. Šuo šammalista ta jäkälistä tikutti kintahie ta kaklapaikkoja. Čikkoloilla oli pienet lapšet: Mualla oli tyttäret Manšikka ta Mussikka, Šuolla – Puolukka-tytär ta Karpalo-poika. Kaikin elettih vapuašti, piettih iluo ihmisien kera Tapiolan nurmikoilla.
A ylämuailmašša, kultasešša taivahanpalatissa yksinäisešti eli Päiväni. Yksi vain N’apa-čikko poikieh kera harvaseh kävi hänen luo. Kerran čikko neuvo häntä:
– Löyvä alamuailmašta neičyt, lumuo häntä, ta hiän šynnyttäy šiula lapšen. Otat hänet ta šiun palattih tulou ilo, muiten kohta šiun kaunehuš šammuu yksinäisyön takie.
Päiväni kuunteli čikkuo ta alko tarkemmin kaččuo alamuailmah. Häntä miellytti Mua-čikko. Päiväni vuotti Juhannukšen yötä ta taivahan peittopolkuo myöten laški alaš. Hiän piti iluo koko yön unohtamatta mitä varoin tuli. Päiväni šoventi Muan omalla kaunehuolla ta leppevyöllä, muanitteli imelillä pakinoilla. Mua mielty häneh tietämättä, jotta kaunehen ulkonävön takana peittäyty kylmä šytän.
Šen yön jälkeh miärättynä aikana Mua šynnytti tyttären. Pyörienuamani kultatukkani tuaton näköni tyttö šai Hillo-nimen. Päiväni šai tietyä tyttären šynnyštä, laški ta otti hänet šanuon:
– Šiula on kakši lašta, eläkkäh Hillo miun kera, en loukkua häntä.
Hillo kašvo tuaton kultasešša palatissa puitto lintu kopissa. Vaikka tyttö oli tuaton näköni, hiän šai elävän šielun muamolta. Hänellä oli ikävä hienoštelijien čikkojen, Tähtien kera. Hyö vain ihailtih omua kiiltuo peililöissä ta kačottih alamuailmah muhien ylpiemielisešti.
Yksi vain Hillo kajehtien kaččo alaš. Hänellä niin himotti juošša vihreillä nurmikoilla, vetyä piirileikkijä ta laulua.
Konša Hillo tuli tuaton palattih, hänen kaveriksi tuli Päivänkuvahaini, kenen kera tyttö juoksi pöyheitä valkeita pilvijä myöten. Hiän huomasi Hillon šurullisie kačahukšie alaš, armahti häntä ta näytti taivahan peittopolun.
Hillo laški ta tutuštu muamoh, čikkoloih, veikkoloih ta ušeih omahisih. Niistä ajoista hänen elämä muuttu. Aina kun oli mahollista tyttö pakeni palatista ta laški alamuailmah, missä laulo, tanšši ta piti iluo Tapiolan nurmikoilla. Hillon luotettava kaveri aina varteičči häntä ta omalla vartalolla peitti tytön ylämuailman kačahukšista.
Vuuvvet kuluttih. Tytöt tultih neiččysiksi, a pojat – prihoiksi. Hillo ta Karpalo miellyttih toini toiseh. Muailma tuli heilä ilosemmakši ta kirkkahammakši. Vain yksi asie pahenti Hillon onnellisie hetkijä, hiän smietti tuatošta. Piäštäykö Päiväni hänet alamuailmah? Antauko hiän luvan männä yhteh Karpalon kera?
Hillo halusi paissa tuaton kera, ka varasi. Kerran hiän tuaš šuoriutu alamuailmah ta kuuli tuaton iäntä:
– Kunne šuoriuvut?
– Vain kävelen Päiväkuvahaisen kera pilvijä myöten, Hillo vaštasi.
– Mäne vaihtamah vuatteita. Tänäpiänä päivällisellä tulou N’apa-täti poikien kera.
Hillo muurakašti mäni omah huoneheh. Hiän muisti tuattoh čikkuo. Kerta vuuvvešša hyö ativoitih Päiväsen luona, ta tytöllä še oli šuurin käršimyš.
– Täššä on tuška, henkähteli Hillo. – Šekä tiälä ylämuailmašša, jotta alamuailmašša täjillä kaikki on elotointa ta yksiluatuista.
Täti päinvaštoin ylpeili omien avarojen valkeuvešta ta puhtahuošta. N’apa-täjin pojat Pakkani ta Tuuli luonnoltah oltih kuin ylämuailman kaikki eläjät. Heilä oli valkie tukka, läpinäkyjät šilmät ta kylmät šytämet.
Hillo ei šuanun leikkie eikä juošša. Hänen piti vain istuo ta kuunnella täjin pakinoja puhtahuošta ta kunnošta. Ka omahisien käyntijä pitäy kunnivoittua, ta Hillo miärättynä aikana tuli päivällisellä. Oikein pitän hyvätapasen jutun jälkeh tuatto kiänty tyttären puoleh:
– Tyttäreni, myö N’apa-täjin kera piättimä antua šiut miehellä. Valiče, ken on šiula mielittävämpi – Pakkani tahi Tuuli?
– Mitä? Hillon šilmät pyörissyttih.
Ajatukšet ševottih piäššä. Hämmäštynyönä Hillo kaččo vuorokkah tuattoh ta vierahih iäntämättä mitänä.
– Miehelläkö? Tuatto! jakšo šanuo neičyt.
Piäššä vilaheltih ajatukšet:
"Miellytetähkö? Ne kakši jiäpalua? Pakkani ta Tuuli? Muamo, Karpalo…Pitäy pyörtyö. Še pelaštau miut".
On šanottu – on luajittu. Ympäri alettih touhuta. Täti šano kuivašti:
– Še on liikojen tuntehien takie. Hiän havaččeutuu.
Ken lienöy toi lähemmäkši hänen nenyä päiväsen šätien. Hillo hirnu ta avasi šilmät.
– Miula on paha vointi, tuatto. Mänen omah huoneheh, šano Hillo, unohti kaikki šiännöt ta juoksi pois šanomatta "hyväšti" täjillä ta uušilla šulhasilla.
Šen jälkeh kun vierahat mäntih pois, Hillo heti kapšahti tuaton luo ta rehellisešti kerto hänellä, mitein hiän kävi alamuailmašša, tutuštu muamoh ta mielty Karpaloh. Hämmäššykšeštä tuatto vain noššalti kulman. Šiitä šano kuivašti:
– Unoha. En piäššä šilma alamuailmah. Valmistauvu häih, a kenen kera N’avan pojista – valiče tahi mie iče valičen.
Šen jälkeh Päiväni šalpasi tyttären omih huonehih ta ašetti vartijomiehie ympäri.
Hiät miärättih kuukauven piäštä, talven uattona. Hillolla päivät tultih loppumattomiksi ta harmaiksi. Alamuailmašša häntä vuotettih muamo, omahiset ta mielitietty, ka kohtalo ei antan heilä nähä Hilluo, eikä šuaha tietyä, mi hänellä oli tapahtun. Karpalo tyhjäh ečči taivahan peittopolkuo, ka Päivänkuvahaini, kumpani avasi šen, niise šai rankaissukšen Päiväni-taivahanisännältä.
Hiäpäivänä tuli monta vierašta. Hillo viluverisešti kaččo, kuin palvelijat kammattih hänen kultasie tukkie. Hiän totellen šuoriutu hiäpukuh.
– Višših kyynälien ta käršimykšien kuukauši kuivasi miun šielun, smietti Hillo. – Hyväšti muamo, hyväšti armaš Karpalo. Tänäpiänä mieš viey miut omah valkieh palattih. Emmä näkeyvy konšana. Šielä kuolen tuškah.
Juhlah šuaten jäi yksi tunti. Hillo šurullisešti kaččo tulijih vierahih, konša šyrjäšilmällä huomasi huonehešša liikkumista. Šytän hypähti ilošta. Lattiella hyppeli Päivänkuvahaini, hänen luotettava kaveri. Yštävä liikku oikein ruttoh ta puitto neuvo Hilluo kiirehtie. Hillo iänettä mutkutti piätä, hypähti ta juoksi hänen peräh niin ruttoh kuin jakšo. Päivänkuvahaini vei Hillon palvelijien, vartijomiehien ta vierahien ohi näin, jotta kenkänä ei huomannun häntä. Hyö šanottih toini toisella hyväšti alamuailmah viejän tien luo ymmärtyän, jotta višših hyö ei enyä näkeyvytä.
Mua näki hiämekošša juoksijan tyttären ta ymmärti kaiken ilman šanoja. Čikot Mua ta Šuo peitettih omilla vartaloilla luonnon halteijen muailman, a Tapio ta Myllikki peitettih še puijen latvoilla.
Päiväni ta N’apa vielä pitälti šiännyttih, työnnettih Muan ta Šuon šelkie myöten jiätikköjä, kumpaset revällettih puita juurineh hävittyän Tapiolan čuarinmuata. Ka heijän ei onnistun avata ovie, kumpasie čikot piettih niin lujašti.
Vot i eletäh tämän starinan henkilöt alahana peittyön Päiväseštä. Hillo mäni miehellä Karpalolla ta eläy Šuo-täjin talošša. Heilä on šyntyn kaunis muamon näköni tytär. Ka tyttö on ruškie kuin tuatto. Lapšella annettih Hepokka-nimi.
Muistuan hyvie ihmisie ta ilosie päivie Tapiolan nurmikoilla, čikot ta veikko kevyällä riičitäh omie tukkie, kumpasih kešällä ta šykšyllä ilmeštyy meččämanšikan, mussikan, hillon, puolukan ta karpalon mehukkahie marjoja.
Koštajat veikot Pakkani ta Tuuli vielä muissetah Hillon tuottamua mielipahua. Heti kun hänen tukkih ilmeštyy vienoja valkeita kukkie, veikot lennetäh nyhtimäh ta tuhuomah niitä. Još hyö onnissutah, ihmiset henkähetäh ta šanotah:
– Tänä vuotena tuaš ei ole hilluo.