Тексты

Вернуться к списку | редактировать | удалить | История изменений | ? Помощь

Kuin ennen lapšie kašvatettih

Корпус: диалектные тексты

Кестеньгский

Информант(ы): Власова Василиса Панфиловна, 1914, Сенозеро (Heinäjärvi), Лоухский район, Республика Карелия
место записи: Софьянга (Sohjanka), Лоухский район, Республика Карелия, г. записи: 1973
записали: Зайков Петр Мефодьевич

Источник: Образцы карельской речи. I. Говоры Республики Карелии, тихвинских и тверских карел, (1994), с. 36-38
ф/архив ИЯЛИ КарНЦ РАН: №1917/7

Kuin ennen lapšie kašvatettih
(карельский: собственно карельское наречие)

Kunneš sie”, – šanou, – ”lapšeš jätit, kun olet työh lähten?” Nu še jo kolhoosa alko, a hyö poikki joven elettih meilä siinä. Kyläššä, n’i hy…, šanou, (j)ottakunne mie jätin, kot’ih jätin”, no n’el’l’ä il’i viisi em muissa n’iitä lapšie hänell ol’i. Kum panenšanou. Jalkakätkyöt ne šilloin oltih kul lattiella nuorakätkyöšš ei voija jättyä, jotta sieltä lankieu, n’ijalkakätkyöh jätinšanou, ”lattiel(la), leivänšanouheitin šinne ta šielä s’iitäšanout’elikkäh”, no n’i s’iitä päivän kun on työššä, kolhoosan työššä, šielä poikkilahem puolella, no päivällä n’iise miv verta sit on ruokatuntie, sinne ei jouva käymäh, ”illalla kun tulenšanoun’i täyš kätyt on naval’ittu, sinne, muressušta, ta i leipä sielä vielä, jottei šielä muuta kuin lienöy s’iitä oltu kem missä i makuau riepšottau. Šemmon’i šе ol’i, ei sitä ollun, ken tuaš parempaiseh, ta kem pahempah, ta ken kuinki, napr’im’er, mie muissan, kum meilä muamo, kum myö vanhempain’i ol’in tytär, ka kuj jättäy, puolenkymmentä, jo jättäy n’iitä, ta s’iitä n’iitä jiämmä n’änččimäh, hänellä pitäy vain kävellä, nuotilla kävelöy, ta vopše joka paikašša, tuattuo še meilä äijänkö kot’ih tulettel’i, kun aivam piti olla t’ienašša, ku pereh ol’i šuuri, ta yksinäh ol’i t’ienašša, a no n’iinkun tu…, s’iitä ku jättäy šinne, mejät pirt’t’ih, tošijanki kun kačomma, kačomma sielä, ta kun vielä himottau, n’i juošša ta šiitä jo loppusella pannah lukku ovih ta lukun tua kaikki, ta jott emmä paken’iis n’änčät, a kun konša pakenemma, n’i el’i olemma šielä uinon, tuuvittel…, olemma šikäl’i, jotta lapš ol’ lentän kätkyöštä, kun itköy, ta lattiella makuau lapši, ta s’iinä i n’än’čät makuamma, vai ku yöllä muamo nuotalta tulou n’i n’iitä, še…, šemmosie n’iän’čint’ie, a vot še ol’ eri liäkärin kohta, jotta kui jesl’i, napr’im’er, mitä kipey…, kipeyvy(i)t ta s’itä ta kipey(vyit), no t’ietäjie ečittih, ta tuošša kaikki, kylyvettä käytettih sielä.

Kylyššä käytettih?

Kylyh käytettih, toisie akkasie kuččumah, ”mäne nyt tätä kuču tuatto, mäne tuota kučuta eli puapokši toisell akka keralla, ku lapšen šuau, kaikičči muissan ku(n). Muam om peltuo leikkuau šielä, pientarella n’ii. Istuutu, a istumahko še joutau, kun on osrapelto ta yksinäh leikata ta osrašt on elätyš vaim perehellä, ”no mitähän nyt muamo n’ istuu(tu)?” Myö šitelemmä n’iitä lyhtehie, ”mitä sie?” Kačomma ei joutam pirttih mänömäh kak’ih n’i buit’ ol’is’ko tuoh taloh šuat’em pellom pientarelta pirtti ollun n’i, s’iih šai tyttärev viimisen, ei joutan s’itä šuamah, ”juoškua teräväiseh nyt Ipat’in akan luokše”, jotta puapuo kuččumah puapo, a hiän el’i s’iinä poikki katajikon el’i sussietana. S’inne kum mänet še i het’i, het’i i arvuau, ei pijä tätä i meilä i šanuo, jotta mitä nyt tul’ima, n’ii juokšou s’iitä puapo. S’iinä assa. Kakš kolm päivyä s’iinä pikkusem pirtissä, n’iim pois uvveštah työh, ei še ollun aikua. A nyt, napr’im’er, mie kyllä tämäv vielä iče muissan, kum posl’e voinan, tämäm pojan šaim, mi on täššä nyt, korolla kun s’ielä kävelen ta olen, no. No kuulem mie, jotta jo miula tiälä, čuustvuičem mie šev verran, jott aika, še nyt olis’ jo miula ka kunna še jouvat, kum pitäy. Pitäy tienata korkoaika on ta paraš, a toinen še, jotta pokota šalpai miät šinne šuareh n’i. Kakši netälie olemma, sill aikua i tuattorukkan’ kuoli jo, ta emmä i šitä en tietän, jo oli hauvattu, kun tulima, no hiän meilä kipiekši jäi. No. Ta kotih tulen ta s’iitä rupieu pr’ets’etaat’el’i šanomah, jottasiun Vassa enämpi ei pijä lähtie kalalla.” Ka mintäh?” A tiijäm mie, jotta mintäh ka ku, sual’i olis’ kum paraš kala-aika tuli, kešän olen ollun no tyhjyä aikua. No kuin, kuin? Mitä sie?” En n’i netälim päivie ollun, kum poika rot’iutu, toiset kalalla mäntih, ei n’iketä ollun kyläššä, yksinän’ olin, no liäkärin tapan’i, še oli s’iih aikah.

No a millä lapšie šyötettih?

Ka lapšie še maijolla šyötettih, ku lehmyä pijettih, maituo sraasu šemmon’i laitettih, no kuin šanuo? Lehmä, lehmältä šarvi pil’itäh. Kun tapetah še lehmie, n’iitä ja varuššetah še šarvi šemmon’i, jotta n’ii ku, ta šiitä s’iih pannah še n’än’n’i, lehmältä n’än’n’i vielä leikatah, ta šitä šiih pannah, šiih loukkon’i luajitah piällä, s’itä maituo. Šiih kuamma, murutamma kruškah ta šiih šarveh, a nyt še kum pottuh hot tut’t’i pannah, a šilloin eikä pottuo, eikä mit ollun muuta kun. A s’iitä joka paikkua, mitä pikkusen, ensim pienempänä maituo, a s’iitä mitä vain šattu ta šitä i pantih.

Huttuo?

Huttuo ta leipyä, ta mikä, mitä iče šyöt, šitä i n’iillä murotetah ta pannah, maitomiskah murotetah leipyä. Ta no. Šillä tapua. Napr’im’er, muamo main’iččou, jottakuim monta lašta,” – šanou, – ”šain n’iin, en joutan n’än’n’ill imettämäh srasu, piti n’än’n’ištä vierauttua, kum meččäh piti lähtie, no, pohatat oltih ne ukkol’an s’iinä talompohjašša, a tuattuon’i kum meččäh toimitetah van’him poik ol’i talošša, ja hiän vašta, nu toistako vain kolmatta lašta jo šuanun, n’i ei n’ikuta šuanun imettyä ensimäisie lapšie, kun n’iim meččäh toimitettih tuatton’i kera, ja ukko akka jiähäh s’iih, ämmö ta ukko ta n’iitä šiitä lapšie, kuin šyötettänneh, kui hoijettanneh. Še šemmoset ne ol’i. No mie en t’iä, vopše heitä nav’erno vähempi i priiččoja ol’i. N’iitä läsimisie šilloin kun nyt, nyt kun ollah n’i, kyllä kait tätä nyt olis’ i liäkäreitä, i hoitua. Mie muissan, ku alkoma piäššä työmiehekši n’i, n’evol’ittih karttuamah ta konehie še ei ollun, käsillä piti ommella: perehet oltih, hot šanomma alušvuatteita ta mitä kaikkie, ne piti kaikki. N’iitä auttua jo muamolla ommella, ta ne oltih kaikkie šuurempie, no perehien kera mitä? Šukkua ta kinnašta šuaha, ta šarkapukšu(t) kuvottih iče, tätä pukšukši ka vielä tikkupaitua, oštua še ei n’i mistä šuatu lämmintä vuatetta.

Lampahan villašta?

Lampahan villašta, kesrätäh kaikki ne, no loimet ta kutiet šanottih, s’iitä no, konehet, mošet sie tiesit, stankat šeisottih ja n’iissä kuvottih s’itä pukšušarkua, ja šiitä vielä lapšina meijät vanuttamah pannah, s’iitä runtukalla pannah ja kakši piäkšekkäh, ja jaloilla potimma ja vanutamma, saraijah kuivah ja n’iin viilläh pukšut, ta luaitah. Meččätöih ku ruvetah šuorimah, n’iin kaikilla šarkapukšut i t’ikkupaijat, i šukkua, i kinnašta, i ne omie töitä to, to kolhoosa kon’ešno. A kolhoosa kun tul’i, ta s’iitä samo sopoi pon’atno, a šilloin ne oli yksityistyöt šemmoset, jotta a tuattuoin’i muissan kun kaikki ruato, häkit luat’i, laitariet luat’i, venehet luat’i, kaikki iče luat’i, puušta.