ВепКар :: Тексты

Тексты

Вернуться к просмотру | Вернуться к списку

Kontie niemisellä. 1

История изменений

01 марта 2023 в 17:10 Нина Шибанова

  • создал(а) текст
  • создал(а) текст: V iršulammin kylä, mistä še muinoni pappi ta tijakka kerran pakeni, on vähä šemmoni järven rannoilla riepoteltu, niin kuin muutki kylät šieltä päin. Pökšä šielä, toini tiälä, mi niemien tyvillä, mi lakšien pohjukoissa. Niin kuin kaikki šen perukan rahvaš tietäy, oli šielä šemmoniki “koorota” kuin Tokero, elikkä oikein tarkempah tittelöitynä Tokeron niemi. Kokonaista viisi taluo šielä oli. Ne oli levinnyn šiitä niin kuin puitto šuurimmašta emätalošta, Tokeron Riijošta. Riijolla hoš ei muuta hyvyttä liene ollunkana, oli ainaki pirtillini šikeitä – viisi poikua, viisi tytärtä aikuhisekši šuatettih, a mi väki heitä lienöy pienenä kuollun – šaiko hiän iče Riijon akkakana niistä šelvän. No, nämä viisi poikua, yksi toistah vouhakampua, ainaki napatiuvuttin tantereh, pirtit šalvettih, peltuo kuokittih. Viisi pökšyä – še on šentäh viisi. Ei mikänä yksi. Šano hoš kuin, ka – kylä. Niin kuin rahvaš tietäy, nuorin näistä vellekšistä oli Iivana. Ei še Iivana, mi täššä ennein šotie šai juštih uuvvet huonehet valmehekši ta huikki joka rahtireissulla heposie, a tämän tuatto-Iivana, min pökšä laho vanhuuttah šiih šalvantalaštuloillah. Šen vanhan Iivanan pirtti oliki šielä niemen tyvellä, mečän laijimpaisena, šemmoni paharaiska, šeinäššä vielä ilmasen ikäh vempelien paininpuu, hyvin šuuri kivi melkein šalmošša kiini. Täštä Iivanašta še onki nyt pakina. Niin ne Tokeron vel’l’ekšetki elettih kuin muutki kylän rahvaš. Šikeitä oli niemi täyši. Kun veneheštä maih aššuit, ni joka vešakko valkienah päitä vilkko, ta niin kuin kiimajäniksien pulinua kuulu joka nurkan takuata. Kyllä še akoilla šemmosien perehien kera “emäšotkaki” lekahteli, ka minpä šillä voit, käypihän še toisin ajoin šapilla, kun šitä patah pantavua oli vain šitä mukua, min järvi tahi meččä konšaki anto. Vain ei ne tokeroiset oltu šiitä milleškänä. Lienöykö hyö šitä kanttie elämäštäh huomattukana. A leuvoistah nämä kaikki vellekšet oltih šemmoset, jotta pie varaš, kun pakinoilla mänit. Jotta ärjähtelyjen ta remenin läiskehen šejašta kuulu Tokeron niemeltä šemmoni nakrun romakka, kuin kolmikešäsien upehien hirnunta. No oli kumminki yksi asie, millä tokeroiset erottih kaikešta muušta rahvahašta. Mistä heih lienöy še tarttun, ei kenkänä tietän. Hyö oltih niin arkoja, jotta šitä ei ilmah tullut rissittyhenki ušo. Ne oltih kerraššah kuin pakojänikset. Ihan rahvahan nakrot. Viršulampilaiset paistih täytenä totena šemmoistaki tapahušta, jotta še ukko-Riiko, näijen vellekšien tuatto, oli kerran Pahkarannalla pöläštyn niin pahoin palokärkie, jotta oli kertuana tuakšeh kačahtamatta kolppin ympäri Aittalahen kotihis – a vet šiitä tulou matkua rohkieta toistakymmentä virštua – ta istun vielä yön karšinašša. Šemmosie ne oli, ta šamanmoini še oli tämä Iivanaki. Niinhän šitä vet šanotahki, jotta šukuhušhan še šuopetäjä, lahokanto lapšihis. No, niin še tämä Iivana šiitä kerran velli taivašteliutuu šielä laijimmaisen pirttih pihalla. Kaččelou, eikö mistäpäin nošša pilvie. Luuvvot oli levälläh, heinäaika kun niätšen oli. Šiinä kuulekšentelou ta šiätä tillistelöy. Pirtistä kuuluu Lukin loilotušta ta kätkyön kolkahteluo lattien koholla jiänehih okših: akka šielä ašettelou muate poikua, enšimmäistä, Triihvuo. Koko olomini on Iivanašta niin mejen makuista, jotta ihan käsie kormanoih vetäy, ihan herraistelukši viäntäy. Niät päivä paistua rävöttäy šiinä liävän šeinäh, kärpäset pöräjäy tunkivon ympärillä, piäčkyset lentelöy. Vain šilloin ihan äkkie muuttuu koko muailma: mečäštä, tuošta ihan vešakon takuata kuuluu niin kauhien pahaiänini karjahuš, kil’l’ahuš, jotta Iivana šiihi hyyty, nivelet riukasi. “Kontie! – šai hiän hoipperoiješšah ovikorvašta kiini. – Še on ihan šelkäaijan veräjillä, tuošša lammin rannalla! Tänne miän pökšäh ei vet ole kuin harppauš. Šyöy še nyt!” Mitein lienöy kuitenki piäššyn Iivana pirttih ta karjahtau Lukilla mitä mieheštä lähtöy, jotta: – Šua poika šelkähäš! Ta pakoh! Kontie on niemisellä! Muuta hiän poloni ei ni kerinnyn šuamah šuuštah, ta kun jalat ei pitän enämpi pravešuah, ni šitä kyytie iče ätkähti kiukuah ta saslanan eteh. No Lukilla ei pitän toista kertua šanuo ta näki hiän ičeki, jotta šurma täššä šilmih kaččou. Hiän šikien kätkyöštä kainalohoš ta mi alta piäsi – rantah. Šitä lyytä šuimaššutti venehen mualta ta pojan šinne. No šiinä kun oli kakši lammašta šivottu pitillä nuorilla pentturih – ne oli pantu šiih šyömäh rantaheinikkyö – hiän ruaššalti ne kippis-koppie veneheh ta iče pukkuamah venehtä järvellä. Kun veneh jo olkoni, hiän vašta hokšasi, jottei ollun ni airoja. No šitäkö šiinä ajattelet. Hiän lautapaloilla melomah kylyä kohti. A tappi oli jiänyn niise umpeh panomatta, ka piessa häneštä. Hiän vain melou ta itkie vurvettau šekä iččieh, jotta ukkuo, jotta Triihvo-poikua. Ta tuon-tuošta aina luontau šilmieh kotilahta kohti, eikö hoti kontieta nävy nurmella. A šielä nurmella vet on kaikennäköistä juurikan häkkyryä. Nythän ne näytti Lukista ihan šelviltä konteilta, näytettih ihan kyhnävän rantua kohti. Lukki itkömäh ta melomah, ta molimah: – Taivahaini spuassu šyöttäjä, elä heitä kiäštäš... No tappi kun oli auki, ni veneheh alko keräytyö vettä ihan asiekši šuahe. Lampahat alettih varata, hypähellä ta kuikisteliutuo laijoilla. Pojan šelkähki alko präiskähellä vesi. Še itkömäh, lampahat miäkimäh. Lukki-raiskua ei auttan muu kuin meluo ta itkie. No elähän velli šouva. Tuo šurman uhka kuultih sussietaššaki Mehvošša. Tiettyhän še oli, mi šiitä tuli. Mehvo ajo šillä šamalla poikah uittamah lehmyä ta vasikkua toisella puolen järvie. Šiinä še heijän karja oliki. Ei šuinkana niitä voinun kontien verokši jättyä. No šiinä kahakašša, kun elukat ei oikein mielelläh lähten uimah aukiella järvellä, Mehvo hotasi rohkienpuolisešti vasikkua millä lienöy pualikalla, jotta šiltä toini takajalka riutu kokonah. Vain eihän šitä ollun aikua šyynätä, pitihän še šuaha kontien kynšistä. Moušot Mehvo šiinä metelissä ajatteliki, jotta “parempi še on pyy pivošša, kun kakši okšalla”. Kauro-velleš, ilmasen ikäni šuutari, šattu olomah koissah pikkupoikah kera, akka oli tuattol’aššah Venehjärveššä. Hiän juštih šuutaroičči piekšuja koko niemovehella. Kauro kun kuuli šanoman, hyytymähhän še pani älyn – tokeroisen šukuo kun vet oli. No mitein lienöy poika šuanun piähäš, jotta eiköhän oleki parašta kolppie toiseh šuuntah, takarantah. Kyläh päin vet lähettih viemäh šiivattojaki. Eihän še kontie joka paikkah kerkie. Kauro ei muuta kun kahmasi ieštäh laučalta šylellisen šuutarivärkkijäh kesselih ta trähni pikkupoikah šamah rykelmäh. Kesselin šuun umpeh ta šelkäh. Iče šuinpäin takarantah, šielä kun oli niät hänen veneh. A niin kuin rahvaš muistau, šielä šalmešša on ijänikuni vesihako, min piä pököttäy kešät-talvet vejen piällä. Šen kun nyt Kauro näki olkapiäštäh piäličči kačahettuoh, hiän šiinä paikkasešša älysi, jotta nyt on kaikki kuitti: kontie onki lähten hänen jälkeh ta nyt uipi poikkipolvelta vaštah. Kiänti Valentina Karakina